Historia

Ihastuksemme tähän rotuun alkoi Seinäjoen maatalousnäyttelyssä 90-luvun lopulla, taisi olla vuosi 1997. Idea kypsyi vuosia, kunnes keväällä 2004 ryhdyimme käytännön toimiin. Olimme asuneet maalla jo vuodesta 1994 saakka ja meillä oli valmiina muutama hehtaari peltoa. Rotu sinänsä on erinomaisen kattavasti esitelty yhdistyksen sivuilla, joten aiheesta ei tässä yhteydessä tämän enempää. Oman oppimisemme alkuna toimi yhdistyksen myymä kirja HIGHLAND CATTLE (Palonen - Aarnio). Tietenkin myös nettisivut eri puolilla maailmaa on tullut käytyä läpi. Vaihtoehtona oli lampaiden kasvattaminen, mutta jotenkin nämä karvaiset nautaeläimet viehättivät enemmän. Uskomme myös, että kuluttajien lihansyöntitottumukset suosivat enemmän naudanlihaa.

Johanna aloitti alan opiskelun Suupohjan ammatti-instituutin maatalousoppilaitoksessa syksyllä 2004.

Olimme yhteydessä tunnetuimpiin suomalaisiin kasvattajiin ja onneksemme saimme tilaisuuden ostaa heiltä eläimiä. Vuodenvaihteessa 2004/2005 meille tuli 13 nuorta hiehoa neljältä eri kasvattajalta. Tässä yhteydessä haluamme myös osoittaa heille kiitollisuutta saamistamme neuvoista ja vinkeistä.

Samaan aikaan saimme hankittua luonnonlaitumeksi kunnostettavaa metsää ja myöhemmin vielä lisää peltoa rehuntuotantoon. Alkuun oli ohjelmassa myös aitaaminen ennen maan jäätymistä.

Koska aloitimme aivan nollasta, niin olemme joutuneet hankkimaan melkoisen määrän tarvikkeita, laitteita ja koneita. Eläimet ovat kuitenkin olleet helppoja hoidettavia ja mitään negatiivisia yllätyksiä ei ole tullut.

Kaupparekisteriin merkitty yritystoiminimemme keksittiin yksinkertaisesti siten, että kotikylämme Jokimäen nimi käännettiin englanniksi Riverhill.

Osittain fiktiivinen ja "pieni pilke silmäkulmassa" kirjoitettu kertomus ensimmäisestä eläinten siirrosta uudelle laitumelle:

Olipa kerran varsin kokematon karjankasvattaja ja 13 iloista Highland-hiehoa. He asustelivat Pohojanmaalla Hyypänjokilaaksossa. Kokemattomalla karjankasvattajalla oli onnekseen reipas ja innokas puoliso ja heille oli siunaantunut neljä mukulaa. Pari koiraakin pyöri jaloissa.

Tilanne oli nyt kuitenkin sellainen, että karvaisten hiehojen talvitarha pitäisi fältätä ja tyttelit pitäisi siirtää noin 500 m:n päähän kesälaitumelle. Matkalla on monia houkutuksia; metsässä ihania mustikan ja puolukan varpuja, naapurin puutarha ja naapurin isännän herkullinen timotei/apilapelto. Kaiken kukkuraksi vielä maantie ylitettävänä.

Lapsellisuuksissaan he ajattelivat, että karjanajo sujuisi kuin länkkäreissä, mutta mitä vielä. Ensimmäiseksi emäntä otti narunpäähän sylilehmä Shannonin ja lähti köpöttelemään uuteen tarhaan. Muu porukka tuijotti silmät pullottaen. Sisarukset Kristiinasta uskaltautuivat urheina tarhasta pois, paitsi ei tietenkään laumanjohtaja Kitty, joka oli epäluuloa täynnä. Metsä rytisi kun Kleopatra ja Katri remusivat metsässä ja naapurin takapihalla. Kaisa ahmi suunsa täyteen naapurin pellon antimia.

Onneksi kännykkä oli keksitty, niinpä emäntä hälytti lisäapua. Isännän Hannu-veli otti vanhasta mönkijästä kaiken irti paimentaessaan riehakkaita neitejä kohti uutta tarhaa. Monen mutkan kautta sisarukset pääsivät Shannonin seuraksi.

Taistelutahtoa viritellen houkuttelimme porukkaa pois talvitarhasta. Vain viisi urheaa hiehoa uskaltautui ulos. Paimentaminen oli varsin hengästyttävää; keuhkot tulessa juoksimme pitkin peltoja. Highlandit laukkasivat hurjaa vauhtia minne sattuu. Siinä rytinässä Bonnie juoksi suoraan naapurin hevosaidan läpi...no korjataan myöhemmin. Ihme ja kumma - tämäkin porukka päätyi oikeaan osoitteeseen.

Sitten viimeiset neljä jääräpäätä jäljellä. Koivet maitohapoilla ryhdyimme viimeiseen rutistukseen. Kun Kitty uskaltautui ulos tuli loputkin. Meno oli taasen varsin mukittelevaa ja matkalla piti toki syödä suut täyteen tuoretta ruohoa, ennen kuin matka voi jatkua. Mutta lopulta nämäkin tytöt olivat määränpäässä. Aikaakaan ei kulunut kuin kolme tuntia.

Paimenessa mukana ollut maitotilallinen totesi, että: “tavallinen lehmä ei olisi noin loikkinut leveiden ojien yli”. Äänessä olin kuulevinani ihailua. Ja vaikka välillä otusten jääräpäisyys ärsyttikin, niin lopussa oli mieli iloinen ja helpottunut - selvisimme! Ja kuten samainen maitotilallinen totesikin “TÄMOLI AIVA KIVAA !”